Vuoksenrannan verkkolöytö

Maailman vanhin verkko löydettiin Vuoksenrannan Korpilahdelta vuonna 1914
kirjoittanut arkeologi Oula Seitsonen
Oula Seitsonen on kannakselaistaustainen (isovanhemmat Antreasta, Jääskestä, Viipurista ja Terijoelta) arkeologi ja maantieteilijä, joka on tutkinut luovutetun Karjalan arkeologiaa vuodesta 2000 alkaen.

Kesällä 1914 Antrean, sittemmin Vuoksenrannan, Korpilahdelta löydettiin maailman vanhin verkko. Löytö osoittautui ensimmäiseksi Suomen varhaisimpiin pioneeriasukkaisiin liittyväksi löydöksi: radiohiiliajoitukset ovat todistaneet verkon olevan yli 10 000 vuotta vanha. Erityisen merkittäväksi löydön tekee maassamme harvinaisten orgaanisten löytöjen, kuten luu- ja puuesineiden, säilyneisyys. Antrean verkkolöytö oli vuosikymmenien ajan lajissaan maailman vanhin, kunnes 1980-luvulla Saksasta löydettiin jäänteitä suunnilleen saman ikäisestä verkosta.

Antrean verkkolöytö on maailmanlaajuisesti todennäköisesti tunnetuin suomalainen muinaisjäännös. Myös kotimaassaan verkko on varsin laajalti tunnettu: sen kunniaksi on sävelletty muun muassa laulu maailman vanhimmasta verkosta, ja se on esiintynyt jopa Suomen Big Brother - televisio-ohjelman teemana.

Antrean verkon löytyminen
Syksyllä 1913 talollisenpoika Antti Virolainen Ämm-Mattilan tilalta törmäsi suo-ojaa kaivaessaan erikoisiin puu- ja luuesineisiin. Virolainen poimi suosta löytyneet esineet huolellisesti talteen ja esitteli seuraavana kesänä löytönsä paikalle osuneelle kuuluisalle Karjalan rautakauden tutkijalle Theodor Schvindtille. Schvindt tunnisti esineet välittömästi merkittäviksi kivikautisiksi löydöiksi ja kaivoi paikalle pienen koekuopan, josta löytyi parikymmentä esinettä lisää.

Koska Schvindt itse oli suuntautunut myöhemmän esihistorian tutkimiseen, kohteen kaivaminen annettiin kivikauden tutkijana kunnostautuneen Sakari Pälsin tehtäväksi. Pälsi oli vastikään väitellyt tohtoriksi Kaukolan Riukjärven ja Piiskunsalmen alueen arkeologiasta ja oli aikansa paras asiantuntija Karjalankannaksen kivikauden osalta. Lisäksi hän oli edelläkävijä arkeologisten tutkimusmenetelmien kehittäjänä, minkä johdosta teknisesti vaativa suokaivaus oli hänelle sopiva haaste. Myöhempinä vuosikymmeninä Pälsi tuli tunnetuksi kaiken kansan keskuudessa erityisesti valokuvaajana, lastenkirjailijana ja kaukomatkailijana.

Pälsi saapui Korpilahdelle kaivamaan heinäkuun lopulla 1914. Hän avasi löytöpaikalle laajemman kaivausalueen ja tutki huolellisemmin ojasta jo kaivetut turvekasat, joista löytyi kymmenkunta aiemmin huomaamatta jäänyttä löytöä. Kaivaus eteni rivakasti lapioiden suoturvekerroksen pohjan lähelle, mistä alkaen kerrokset tutkittiin huolellisesti kaivauslastoilla viiltäen. Turvekerroksen ja sen alapuolisen savikerrostuman rajapinnasta löytyi kaikkiaan satakunta puu-, luu- ja kiviesinettä, jotka lepäsivät muinaisen lahden pohjasaven päällä. Erityisesti luu- ja puuesineiden löytyminen oli merkittävää, koska Karjalankannaksen hapan maaperä hajottaa orgaanista alkuperää olevat esineet tavallisesti muutamien vuosisatojen kuluessa. Hapettomat suokerrokset olivat tässä tapauksessa varmistaneet puu- ja luulöytöjen säilymisen kymmenen vuosituhannen ajan. Muinaisen lahden pohjaan verkko ja sen ohesta löytyneet tarvekalut ovat mahdollisesti päätyneet muinaisen kalamiehen ruuhen kaatuessa. Maisema löytöpaikalla oli tuolloin hyvin erilainen kuin nykyään, sillä merenpinta oli nykyistä noin 30 metriä korkeammalla.

Pälsi julkaisi kaivauksistaan heti tuoreeltaan sanomalehtiartikkelin ja piti esitelmän Muinaistieteelliselle toimikunnalle. Pälsi palasi Korpilahdelle vielä 1915 ottamaan luonnontieteellisiä näytteitä. Kaivausten tieteellinen julkaiseminen lykkääntyi kuitenkin Pälsin tutkimusretkien ja muiden syiden vuoksi itsenäistymisen jälkeiseen aikaan, vuoteen 1920 asti. Tällä vuosituhannella kohdetta tutkittiin uudemman kerran suomalais-venäläisenä yhteistyönä ajoitusten ja muinaisen ympäristön ennallistusten tarkentamiseksi, jonka tulokset julkistettiin muutama vuosi sitten. Luonnontieteiden ja arkeologian poikkitieteellisten analyysien osalta Antrean verkkolöytö oli uraauurtava, sillä sen yhteydestä teetettiin maassamme ensimmäisiä kertoja arkeologisesta yhteydestä monia luonnonhistoriallisia tutkimuksia, kuten kasvillisuushistoriallinen tutkimus, eläinluiden analyysi ja kiviesineiden alkuperäanalyysi.

Epävarmuutta löydön iästä
Heti verkon löytymisen jälkeen arkeologien kesken käytiin paljon keskustelua löydön iästä. Kesti harmillisen kauan, ennen kuin löydön oikea ikä ja ainutlaatuisuus tunnustettiin, sillä omana aikanaan Korpilahden löytö olisi ollut varsin ainutlaatuinen koko maailmassa. Tämä johtui pääasiassa arkeologien keskinäisestä kiistelystä: Pälsin opettaja, samasta kylästä Lopelta kotoisin ollut Julius Ailio ei hyväksynyt geologisten tutkimusten verkkolöydölle osoittamaa erittäin vanhaa ikää, vaan ajoitti sen useita tuhansia vuosia nuoremmaksi. Pälsi itse ei osallistunut aktiivisesti keskusteluun verkon iästä, todennäköisesti johtuen Ailion auktoriteetista, mutta muut arkeologit puhuivat luonnontieteellisten ajoitusten puolesta.

Verkkolöytö huomioitiin kansainvälisesti ensimmäisen kerran vasta 1930-luvulla, sillä kotimaan arkeologien kiistelystä johtuen löydöstä ei tiedotettu ulkomaalaisille tutkijoille. 1940-50 -lukujen kuluessa suoritetut luonnontieteelliset lisäanalyysit tukivat verkon hyvin vanhaa ikää, mutta kaikkia arkeologeja tyydyttänyt varmuus löydön iästä saatiin vasta radiohiiliajoitustekniikan kehittymisen myötä. 1970-luvun alussa kaksi kaarnakohoista ajoitettiin Helsingin yliopiston radiohiiliajoituslaboratoriossa kiistämättömästi yli 10 000 vuotta vanhoiksi. 2000-luvun alussa oli kehittyneiden uusien ajoitusmenetelmien avulla mahdollista ajoittaa pala itse verkkoa, mikä entisestään varmisti Korpilahden löydön iän yhtenä maailman vanhimmista verkkolöydöistä. Verkkopunoksen iäksi saatiin mittauksissa noin 10 400 vuotta.

Antrean muinainen maisema
Karjalankannaksen maisema oli verkon punomisen aikoihin hyvin erilainen kuin nykyään. Suomen ja luovutetun Karjalan maisemalliset olot ovat muuttuneet vuosituhansien mittaan huomattavasti johtuen mannerjäätikön alla painuneen maanpinnan edelleen jatkuvasta kohoamisesta ja vedenpinnan nousuista sekä laskuista. Antrean verkon aikaan, yli 10 000 vuotta sitten, vedenpinta seudulla oli noin 30 metriä nykyistä Suomenlahden pintaa korkeammalla, kuten oheisesta karttakuvasta näkyy. Maisema oli hyvin merellinen, ja Antrea lähialueineen oli osa Suomenlahden ja Laatokan yhdistävää leveää salmea, jonka pohjoisrannan suojaisassa poukamassa verkonlöytöpaikka sijaitsee. Myöhemmin vedenpinta salmessa laski muodostaen Heinjoen joki- ja järvireitin, jota myöten oli vielä viime vuosisadoille asti mahdollista kulkea veneellä Viipurista Vuoksea Laatokalle.

Antrean verkko
Merkittävimpiä Pälsin löydöistä olivat muinaiseen verkkoon liittyneet jäänteet: männynkaarnakohot, verkon painokivekset ja muutamat jäänteet pajunniinestä punotusta verkosta. Verkonjäänteiden pohjalta oli mahdollista ennallistaa verkon koko: kaarnakohojen ja painokivesten määrän ja levinnän perusteella verkko oli todennäköisesti ollut noin 30 metriä pitkä ja 1,5 metriä korkea. Osa verkkopunoksesta oli säilynyt niin hyvin, että Pälsi kykeni rekonstruoimaan verkon punonnassa käytetyn solmutyypin. Kyseessä oli niin sanottu "ryssänsolmu", jota käytettiin verkkojen sidonnassa vielä 1900-luvulla. Verkon silmäkoko oli noin kuusi senttimetriä, mistä päätellen verkko on soveltunut parhaiten suurempien kalojen, esimerkiksi lohen, lahnan tai siian kalastukseen, tai mahdollisesti hylkeenpyyntiin. Pajunniinestä on valmistettu lankaa mahdollisesti kuituja reittä vasten kiertämällä ja kertaamalla, kuten Suomessa tehtiin vielä 1700-luvulla.

Muinaisen pyytäjän tarvekalut
Verkon lisäksi kaivauksissa löytyi myös muuta esineistöä, joista saa kuvan muinaisen pyyntimiehen, tai -naisen, matkassaan kuljettamasta työkalupakista. Mahdollisesti esineet ovat olleet purren tai reen pohjalla pussiin tai reppuun säilöttyinä, koska ne ovat päätyneet yhteen kasaan muinaisen lahden pohjassa. Löydöistä hienoimpia oli hirven luusta valmistettu luinen tikari, jonka yhdellä sivulla oli ura kvartsikivestä iskettyjen kiviterien kiinnittämistä varten. Antti Virolaisen mukaan kvartsiteriä oli löydettäessä urassa paikallaan, mutta ne irtaantuivat myöhemmin löytöjä kuivatettaessa, ja suosta löytyi myös toinen vastaava luuesine, joka joutui talven aikana hukkaan ennen museomiesten saapumista paikalle.

Muita luusta valmistettuja esineitä olivat hirvensarvesta muotoiltu luinen kirves, jonka kaltaisia on löydetty myös Baltian maista, putkiluusta tehty kourutaltta, kaksi luukärkeä ja naskali. Lisäksi löydöissä oli kaksi rikkoutunutta luuesinettä ja raaka-aineeksi tulkittuja luunkappaleita. Hirvenluiden lisäksi aineistosta tunnistettiin joutsenen luita: ohuita joutsenen putkiluita on myös ehdotettu muinaisen luuhuilun jäänteiksi. Verkon kohojen lisäksi kaivauksista löytyi yksi käyttötarkoitukseltaan tunnistamaton muotoiltu puunpala, pari palaa koivuntuohta ja taulakääpää: nämä ovat mahdollisesti olleet osa ruuhessa mukana kuljetettua tulensytytysvälineistöä.

Harvinaisten puu- ja luuesineiden lisäksi löytökokonaisuuteen kuului verkon painokivien lisäksi myös tavallisempaa kiviesineistöä. Nämä edustavat Suomen varhaisen kivikauden tyypillisiä kirves- ja talttatyyppejä. Yksi taltoista on valmistettu niin sanotusta Äänisen viherliuskeesta, mikä kertoo muinaisen kalastajan kaukokontakteista.

Verkonpunojan kotipaikka?
Pälsin päivinä Karjalankannakselta tunnettiin huomattavasti vähemmän kivikautisia esinelöytöjä ja asuinpaikkoja kuin nykyään, eikä Pälsi tehnyt juuri tulkintoja verkon hukanneen kalastajan kotipaikasta. Hänen ajatuksensa kaivausten perusteella oli, että löydöt olisivat päätyneet mereen mieheltä, joka oli ylivarustautunut tavallista kalastusmatkaa varten. Pälsi ajattelikin, että mies olisi todennäköisesti ollut osa ryhmää, joka oli muuttamassa yhdestä vuotuiskiertoleiristä toiseen. Kuitenkin nykyään esimerkiksi Alpeilta löytyneen Ötzi-jäämiehen jäänteiden perusteella tiedämme, että esihistorialliset kulkijat ovat saattaneet olla erittäin runsaasti varustautuneita jopa jalkamiehenä kulkiessaan. Näin ollen ei ole mahdotonta, että Korpilahden kalastaja oli tavallisella pyyntimatkalla kotipaikkansa lähialueella.

Vuosikymmenien mittaan tietämyksemme Karjalankannaksen muinaisesta asutuksesta on lisääntynyt huimasti, erityisesti viimeisten reilun kymmenen vuoden kuluessa. Nykyisin lähialueelta tunnetaan myös useita verkkolöydön kanssa samanaikaisia asuinpaikkoja, joista lähimmät sijaitsevat alle 10 kilometrin päässä verkkolöytöpaikasta. Näistä yksi kaivettu kohde, Antrea Sokkala-Pajusuo 1/Suuri Kelpojärvi 1, ajoittuu ainakin yhtä vanhaksi palaneesta luunmurusta tehdyn radiohiiliajoituksen perusteella.

Mahdollisesti Antrean kalastaja lähti liikkeelle joltakin näistä asuinpaikoista, tai sitten joltain toistaiseksi arkeologien löytymättömissä olevalta kohteelta. Kuten oheisesta kartasta näkyy, muinaiset kannaslaiset kulkivat pyyntimatkoillaan suurillakin selillä. Todennäköisesti jokin näistä pyyntiretkistä koitui verkon ja siihen liittyvien löytöjen kohtaloksi. Voisi kuvitella, että kulkija tai kulkijat ovat matkanneet joko ruuhella, joka kaatui aallokossa, tai talvisaikaan jäällä, joka on pettänyt reen tai ahkion alla, ja tarvekalut ovat vajonneet pohjaan. Kulkija tai kulkijat ovat ilmeisesti pelastautuneet joko rantaan tai jäille, ainakaan heistä ei ole mitään viitteitä arkeologisessa löytökokonaisuudessa.

Edelleen yksi Suomen esihistorian merkittävimpiä löytöjä
Antrean (Vuoksenrannan) Korpilahden verkkolöytö on vielä sata vuotta löytymisensä jälkeenkin yksi tärkeimmistä Suomen esihistoriaan liittyvistä löydöistä. Vastaavia kohteita ei ole löydetty enempää, vaikka suokaivaustutkimuksia on tehty viime vuosikymmeninä myös nyky-Suomen puolella, esimerkiksi Humppilan Järvensuolla ja Riihimäen Silmäkenevalla. Koko maailmankin mitassa Korpilahden verkko on ainutlaatuisen hyvin säilynyt kokonaisuus. Arkeologiset tutkimukset löytöpaikan lähiympäristössä voivat tulevaisuudessakin tuoda tärkeää lisävalaistusta asutusoloista muinaisen verkonpunojan elinalueella.

Tiedot lyhyesti:

Antrean/Vuoksenrannan Korpilahden verkkolöytö
- Yksi maailman vanhimmista tunnetuista verkoista
- Löytäjä Antti Virolainen Ämm-Mattilan tilalta vuonna 1913
- Arkeologi Sakari Pälsi kaivoi kohteella vuonna 1914
- Kivikautisen kalaverkon jäänteet sekä harvinaisia puu-, luu- ja sarviesineitä
- Orgaaniset löydöt säilyneet suossa, tavallisesti ne hajoavat muutamien satojen vuosien kuluessa
- Verkko on ajoitettu radiohiiliajoituksella yli 10 000 vuotta vanhaksi
- Liittyy maamme pioneeriasukkaisiin: ensimmäinen tutkittu Suomen varhaisimpaan asutukseen liittyvä kohde
- Kansainvälisesti tunnetuin yksittäinen suomalainen arkeologinen löytö
- Suomalais-venäläinen yhteistyö 2000-luvulla on tuonut paljon uutta tietoa alueen varhaisimmasta asutuksesta ja muinaisesta maisemasta