Kuvia ja juttuja » Vuoksen lasku 1857

Vuoksen tulviminen ongelmana

 Vuoksen rantakylien asukkaiden elämää haittasi vanhastaan virran tulviminen. Korkean veden aikana rantaniityt olivat usein veden peitossa, mikä voi johtaa niittyjen heinäsadon menetykseen. Näin karjan talvirehu oli menetetty, millä puolestaan oli vakavat seuraukset toimeentulon kannalta. Tunnettu sananparsi "Kun on Vuoksi lihava liioin, niin on lapset kaikki laihat" tiivisti sattuvasti tuon ongelman.

Suvanto raivaa tiensä Laatokkaan

 Ennen vuotta 1857 Vuoksi laski Laatokkaan Käkisalmen reitin kautta. Pitkä ja syvä Suvantojärvi Sakkolassa laski vetensä pienen puron kautta Vuokseen Kiviniemen kohdalla. Laatokasta Suvannon erotti kapea ja hiekkainen maakannas. Suvannon asukkailla oli sama ongelma kuin Vuoksen varren asukkailla: järven jatkuvasti toistuvat tulvat aiheuttivat viljelijöille vahinkoa. Kevättulvien aikana toukokuussa 1818 Suvanto murtautui tuon kannaksen läpi Laatokkaan Taipaleen kylän kohdalta. Seitsemässä tunnissa veden pinta laski 7 metriä ja Suvannon rannoille muodostui 5 000 ha hedelmällistä uutta viljelysmaata. Taipaleenjoki syntyi.

Suvannon vesi jäi nyt 3,18 metriä Vuoksen pintaa alemmaksi. Noin 100 metriä leveä kannas jäi erottamaan Suvannon ja Vuoksen välille. Näin avautui mahdollisuus alentaa koko keskisen ja alisen Vuoksen vedenpintaa kaivamalla Vuokselle toinen laskureitti Suvannon kautta Laatokkaan.

Vuoksen lasku Kiviniemen kautta toteutetaan

 Jo kahta vuotta myöhemmin vuonna 1820 antrealaiset tekivät anomuksen Kiviniemen kannaksen puhkaisemiseksi. Aloite ei tuossa vaiheessa johtanut toimenpiteisiin. Asia lähti uudestaan liikkeelle vuonna 1833, jolloin maaherra Aug. Ramsay uusiutuvien pyyntöjen johdosta lähetti muistion asiasta Helsinkiin Keisarilliselle koskenperkausjohtokunnalle. Anomusta selviteltiin Helsingin virastoissa senaattia myöten, mutta kustannusten pelko ja eräät muut seikat johtivat asian hautautumiseen.

Antrealaiset ja vuoksenrantalaiset viljelijät tuskastuivat odottamiseen. Joulukuussa 1844 pidettiin  Antrean pitäjänkokous, jossa asiaa eteenpäin viemään valittiin Juho Matinpoika Talja Taljalan kylästä ja Antti Yrjönpoika Kuisma Oravankydöstä, molemmat siis myöhemmän Vuoksenrannan alueelta. He kääntyivät asiaa vauhdittaakseen viipurilaisen maanmittarin G.A. Zweyjbergin puoleen, joka antrealaisten asiamiehenä toimitti anomuksen maaherralle, joka puolestaan vei asian senaatin ratkaistavaksi. Senaatti päätti nyt suorittaa perusteellisen selvityksen hankkeesta kustannusarvioineen.

Kaikki silloisen Antrean Vuoksen rantakylien talolliset sitoutuivat mukaan ja olivat valmiit osallistumaan kustannuksiin sekä työpanoksella että tilakohtaisilla maksuilla. Alla oleva katkelma kokouksen pöytäkirjasta valaissee heidän kantojaan:

".. he halusivat kukin osaltaan suorittaa tarvittavat päivätyöt suhteessa siihen etuun, jota kukin tästä voisi saada sen luokittelun mukaan, jota kunnioitettu hra Maaherra Ramsay on aikaisemmissa tapauksissa soveltanut. Sen lisäksi he ovat valmiit maksamaan 15 kopeekkaa kymmentä kappaa tai 1/60 mantttaalia kohti."

 Ratkaisevaan vaiheeseen hanke tuli keväällä 1856, jolloin Viipurissa pidettiin Vuoksen laskukomission kokous, jossa kaikkien rantapitäjien edustajat lopullisesti sitoutuivat sovituilla ehdoilla tulemaan hankkeeseen mukaan. Vielä oli ratkaistava monia käytännön asioita. Valtio joutui muun muassa lunastamaan Konevitsan ja Pietarissa sijaitsevan Aleksanteri Nevskin luostarin kalastusoikeudet Räisälän ja Käkisalmen koskissa. Venäjän keisari Paavali oli 1797 lahjoittanut luostareille yksinoikeudet yllämainittuihin koskiin.

Kiviniemen puhkaisu aikansa mediatapahtuma

Kaivuutyöt Kiviniemessä alkoivat syksyllä 1856 ja jatkuivat satojen miesten voimin keväästä 1857 alkaen. Töiden johtajaksi määrättiin kokenut järvenlaskutöitä johtanut ins.everstluutnantti Appelberg. Keväästä 1857 alkaen töitä tehtiin kymmenien miesten ja hevosten voimin. Kivinen maaperä tuotti vaikeuksia, mutta lopulta h-hetki koitti. Syyskuun 17.oli määrätty päiväksi, jolloin Vuoksen vedet päästettiin Suvantoon ja sieltä edelleen Laatokkaan.

Tieto tulevasta harvinaisesta luonnon näytelmästä oli kiirinyt lehdistön välityksellä ympäri maata. Seurauksena oli, että syyskuun 17 pnä paikalle tulvi suuri joukko uteliaita katsojia. Viipurilainen Wiborg-lehti kirjoitti 15.9.1857:

"Vuoksen laskeminen on päivän kiinnostavin kysymys, kaikki puhuvat siitä, kaikki aikovat matkustaa Suvannolle. Se on aivan luonnollista, että näin suuri mielenkiinto on herännyt tätä suurenmoista näytelmää kohtaan."

Suometar-lehti puolestaan tiesi kertoa, että itse kenraalikuvernööri, kreivi Berg seurueineen saapuisi paikalle tapahtumaa todistamaan. Myöhemmin lokakuussa lehti tapahtumaa selostaessaan arvelee paikalla olleen jopa 3000 henkeä, suurin osa lähiseutujen maalaisväestöä, mutta joukossa monia Viipurin ja Käkisalmen varakkaita kaupunkilaisiakin.

Vuoksen lasku muutti kylien maisemakuvaa

Samanlaista äkillistä veden pinnan alenemista kuin Suvannon laskussa 1818 ei nyt tapahtunut, vaikka mahtava koski ja virtaus Kiviniemeen muodostuikin. Vuoksenrannan isännät muistelivat myöhemmin:

"Ja sit ko se ves ei laskentkaa ens vuon ko puolj metrii, ni siit ukot urisiit. Semmonen työ tehtii ja nyt tää nähtii. -- Mut sit se Vuoks hutkaht alas nii paljo, not uus ranta ol vast kilometrilöi pääs ."

Veden pinta vakiintui sitten noin 3 1⁄2 metrin tasolle. Vesijättöä eli eistolietettä tuli yhteensä eri pitäjien osalle noin 12 800 ha. Tästä Vuoksenrannan osuus lienee 2000 -2500 välillä. Myöhemmin tehtiin runsaasti täydentäviä kuivauksia ja perkauksia, jotka lisäsivät viljelysalaa entisestään.

Suurimmat lietealueet muodostuivat Pienen Vuoksen ympäryskyliin Korpilahdelle, Karkealaan, Taljalaan ja Kaskiselkään sekä Sintolan ja Oravankydön kyliin. Kirkonkylän lähelle muodostuivat laajat Lahenniityt, Sekalammi ja Kansalahti kuivuivat, syntyivät laajat Taljanlahden niityt. Oravankydössä Rokonniemen eteläpuolinen alue muutti muotoaan ja muun muassa Rapaojan varsille saatiin uutta viljelysmaata. Antrean puolella suurimpia lietealueita saivat suuren Vuoksen rantakylät Saviniemi , Mansikkala, Kekkilä ja Henttola.

Lietteiden hallinta ja jako

Aluksi lietteitä hoidettiin kylien tai jakokuntien yhteisinä. Lieteheinää myös myytiin huutokaupoilla halukkaille. Joihinkin kyliin perustettiin erityisiä lietekassoja, joihin kootut rahat käytettiin sitten kylien yhteisiin menoihin.

Myöhemmin lietteitä alettiin jakaa kylän talojen kesken. Maanmittarin tekemä virallinen isojako tehtiin usein vasta vuosien perästä. Kuitenkin ensimmäinen lietteiden jakotoimitus Korpilahdella tehtiin jo vuonna 1862, mutta varsinainen lietteiden isojako kaikkien kylän 12 talonumeron osalta vasta 1870. Myöhemmin tiloja jaettaessa myös lietteitä voitiin jakaa edelleen.

Seuraus näistä oli, että talolla saattoi olla olla useita erillisiä lieteniittyjä kilometrien päässä toisistaan. Pienenä esimerkkinä tästä olivat äitini kotitalon Korpilahden Niemen Antintalon lietteet, joita oli Kurenpurstossa, Saunakorvessa ja Sekalammilla.

Karjanhoito tehostuu paremman ruokinnan ansiosta

Lisääntynyt karjanrehun saanti paransi karjasta saatavaa tuloa. Paitsi lietteet lisäsivät heinämääriä, niitä käytettiin alkukesällä laitumina. Suurin osa voin kasvaneesta tuotannosta johtui kuitenkin siitä, että peltoja ryhdyttiin yhä enemmän käyttämään heinän ja rehuviljan, pääasiassa kauran kasvattamiseen. Lehmien maidontuotanto lisääntyi myös karjanjalostuksen johdosta.

Voin tuotannosta on saatavissa virallisten maatalouslaskentojen tuloksia. Ne osoittavat selvästi, että kotona valmistetun voin määrä yli kaksinkertaistui vuodesta 1910 vuoteen 1929 noin 36000 kg:sta 75 000 . Voin ja maidon myyntitulot osaltaan vauhdittivat uusien navetoiden rakentamista. Komeita karjakartanoita sementtilattioineen ja automaattisine juomakuppeineen alkoi nousta kyliin. Perinteinen lantanavetta maalattioineen säilyi silti sotiin saakka yleisimpänä navettatyyppinä.

Peltoala kasvaa ja viljely tehostuu

Lietteitä kuivatettiin ensin heinän kasvuun, myöhemmin osa niistä muutettiin pelloksi. Uutta peltoa saatiin myös soita kuivaamalla ja metsästä peltoa raivaamalla. Pellon määrä asukasta kohti kasvoi nopeammin kuin asukasluku. Vuonna 1910 peltoa oli asukasta kohti 0,75 ha, mutta 1930-luvun lopulla jo yli 1 ha:n.

Lietteillä säilyivät vanhat heinänkorjuu menetelmät

 Pehmeä maaperä haittasi hevosten ja koneiden käytön lietteillä. Siksi lietteillä säilyivät pitkään monet perinteiset heinänkorjuumenetelmät. Heinänteko aloitettiin yleensä juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ensin korjattiin luonnonheinää kasvavat lietteet ja muut niityt, sen jälkeen kovan maan kylvöheinä. Lietteille lähdettiin koko perheen voimin, joku naisväestä jäi tavallisesti hoitamaan karjaa. Pienet lapset saatettiin laittaa vanhaan tyyliin ladon seinustalle hurstiin nukkumaan, kunhan huolehdittiin siitä, että joku jäi pienokaista hoitamaan ja tuudittamaan uneen. Heinäväki saattoi myös yöpyä lietteille tehdyissä ladoissa.

Niitto aloitettiin märimmästä päästä: vesirajassa olevat luhtaheinät ja kortteet niitettiin ensin viikatteella, järviruo voitiin leikata sirpillä ja sitoa lyhteiksi. Lyhteet vedettiin maihin joko kahlaamalla tai ne voitiin koota veneeseen, vetää maihin ja kuivattaa kuhilailla. Kortteet levitettiin maahan kuivumaan.

Tavallinen työpäivä alkoi siten, että miehet menivät aamulla 4 - 5 aikaan niittämään ja sitä varten jäivät usein yöksi latoon. Naisväki lähti usein illalla kotiin ja tuli aamulla lypsun jälkeen haravoimaan ja pöyhimään heiniä. Kun kaste oli vuivunut, illalla kootut saatot hajotettiin ja käännettiin ja tarvittaessa koottiin uudestaan illalla saatoiksi. Kuivat heinät kannettiin sapilailla latoon tai tehtiin pieles. Jos oltiin lähellä kovan maan reunaa, ns. maalaitaa voitiin heinät kuljettaa latoon tai ajaa sarraimeen jo saman päivän iltana. Luonnonheinää ei pantu tuurikkaille tai seipäille.

Heinäntekoon lähdettäessä otettiin mukaan leipää, voita, piimää, hapanharmaata ja suolakalaa. Piimä tai kalja vietiin tonkassa tai vanhaan tyyliin puisissa leileissä eli laskuissa. Heinänteko kesti talon koosta ja työvoimasta riippuen 3 - 4 viikkoa, niittyjen jälkeen mentiin heinätöihin kotipelloille. Siinä voitiin käyttää apuna niittokoneita ja hevosharavia.

Myös pukeutumisessa säilyi vanhoja perinteitä. Komea näky oli, kun niittäjät valkoisissa palttinapaidoissaan ja lierihatuissaan leveänä rintamana kulkien etenivät viikatteiden rytmikkäästi huiskiessa kasteen kimaltaessa aamuauringon valossa. Välillä pysähdyttiin luiskaamaan ja samalla saatiin vähän hengähtää. - Siinä oli työn juhlan tuntua.

Lähteitä:

S.Simonen:Antrea (1951); Vuoksenranta-teos (1981); Jääsken kihlakunnan historia II (1976);

S. Seppovaara:Vuoksi (1984); M.Patrakka et al: Ennevanhaa koton (1999);

Wiborg ja Suometar-lehtien vuosikerrat 1857;

Yleinen maatalouslaskenta 1910 ja 1929.-30 SVT III.

Vuoksenrannan maarekisteri (MMA).

Monet haastattelut - kiitos tietoja antaneille!

 Eero Paappa
(Esitelmä Vuoksenrannan perinnepäivillä Sysmässä 5.10.2008)